Nyt on maanjäristyskin koettu. Ei sillä ettäkö se meitä olis värisyttäny kovinkaan tuntuvasti, mutta kovaa hostellin aulaan säntäs populaa tiedustelemaan tärisikö meidän takamukset yhtä kovaa kun bunkat käytävän toisella puolella. Öö ei, tämä liha ei niin vaan liiku. Mutta ilmeisesti sheikkausta oli ollut etelä-saaren pohjoisosassa ihan näppärästi ja pientä aaltoa heilutellut myös Wanganuin suuntaan. Oh well.
Eilen siis ihastuttiin täpöllä Wanganuihin, kivaan boheemiin pikkukaupunkiin, jonka taideskene buustasi mestan viihdearvoa koviin lukemiin. Whanganui-joki halkoo kaupunkia yhtä mahtipontisesti kuin Soini Suomea ja ylhäältä kukkulalta näkyy kattoja silmänkantamattomiin. Joen rannalta löydettiin myös se todellinen älyn vajaatoiminnan helmi eli jättiläismäinen peilipallo, taideteos, joka viihdytti meitä ja peilikuviamme jo surullisuuteen asti.
Aamulla jonkun pekonikäristys herätti uinuvan hälyttimen täyteen kukoistukseen ja herätys oli kuin Ritakadun kämpässä konsanaan niinä hyvinä aikoina kun yö toisensa jälkeen jengi kokkaili kännispäissään munakasta ja keskushälyjärjestelmä varmisti kaikille - erityisesti työläiskansalle - mieluisan yllätyksen. Pirtsakkana siis sunnuntaikäveltiin pääkadulla aamutuimaan ja hiljaista oli kuin Huittisten kylänraitilla. Ajettiin siis länsirannikkoa kiertäen New Plymouthin kautta Egmont Villageen, jonka populaation saapumisemme todennäköisesti tuplasi. Täällä sataakin sitten ihan monsuunimeiningillä eli hostellilla jumitetaan parin saksalaispojan kanssa ja toivotaan että ilma kirkastuu jotta päästään lähestymään Mt Taranakia. On kuulemma ihan good-to-go -tulivuori, että katellaan et mites ne tinakengät ja toi sula laava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti