Is hum kinda like a scruddle?

Rugby on täten saatu päätökseen ja voi sitä valtakunnan riemua kun isäntämaa itse voitti turnauksen ensimmäistä kertaa yli 20 vuoteen. Verrattavissa Suomi-Ruotsi –lätkämatsiin kun koko Suomen suurin ensiapu oli täysin tyhjä. Queenstownin pubi oli yhtä megalomaanisen ärsyttävää aussipelleä lukuunottamatta täynnä paikallisia, joista joku raharikas machopappa osti putelin paikan kalleinta shamppanjaa (tai kuten me espoolaiset kuuleman mukaan sanomme: champagnea) ja spreijasi hiukset haiseviksi. Elämäni kullanarvoisin hiustenpesu.

Queenstownin muiden houkutusten pelottamina lähdettiin sitten ajelemaan synkkänä sadepäivänä kohti Uuden-Seelannin Nähtävyyttä isolla n:llä, Milford Soundia (googlatkaa). Pyhänä tarkoituksena oli juopua ja yöpyä paikan päällä leirintäalueella, mutta kohteen ilmatilan täytti totaalinen monsuunisade ja utuinen hurrikaanituuli, joten telttapoloseni säästyi tuskalta ja juovuimme silkasta ketutuksesta hostellissa. Seuraavana päivänä sää oli ihan yhtä perslävestä, joten valtava vuono jäi harmaaksi tapetiksi mieleen ja kuviin ja tolkuton pettymys takaraivossa jatkettiin kauniin sään jahtaamista siinä säälittävästi epäonnistuen. Saatiin kuitenkin hyvä diili mökistä ruskean järven rannalta, syy halpishintaan oli todennäköisesti se fakta, että edes kaikentietävä Lonely Planet ei välitä mainita tuota surkeaa ruskeaa suota edes sivulauseessa. Patjakin oli ohuempi kuin kolmivuotiaan ansioluettelo.

Aamulla Fleetwood Mac siivitti jälleen vauhtia ja ilmakin kehotti telttailemaan, joten kertaalleen poistuimme kartalta persferiaan leirintäalueelle, jonka ruohokentän tylsyydessä innovaatio iski musiikillisessa muodossa ja Flo’n virittelessä ukuleleaan lenkkariini teipattiin puukeppi (taas yksi hieno tapa käyttää silkkaria!) ja jalan juureen tyhjä vesikanisteri, käsiin iskettiin muovilusikat ja eteen pari pannua ja tölkkiä ja näin syntyi ilmainen rumpusetti. Jammailusessio ei ehkä ollut kaikkien mieleen, mutta viis siitä. Me nautimme oman produktiivisuutemme hedelmästä.

Sieltä mentiin Timaruun, jossa ei ollut mitään muuta kuin omituinen hostelli ja vielä oudompi vanha hoboheebo huonetoverina. Nukuin toinen silmä auki.

Nyt olemma pari päivää lööbailleet Akaroassa, maailman mäheimmässä farmihostellissa kaukana sivistyksestä kukkulalla, josta avautuu huikea näkymä läheiseen salmeen. On kävelty ja syöty ja kajakoitu käsivarret karrelle tuskanhiessä vastatuuleen. Voitte kuvitella meikäläisen pärstävärkin (atleetti kun olen) kun melon neljä tuntia putkeen kiroten vastaaniskeviä aaltoja suomeksi. Tämä mittava tarina tällä kertaa, huomenna puhaltaa taas uudet tuulet. Mutta ei vielä tiedetä että minne.

Ja rakas tuleva matkakumppanini Hanna saapuu parin viikon kuluttua! :) Jälleen kerran mainostusta kerrakseen, suosituksena on tsekata päällikön blogi osoitteessa http://londonblueprint.blogspot.com ! 

The Shack, the stuff and the things

Haloo Suomi!

Terveisia taas. Nyt olen vihdoin sivistykseksi kutsutussa koko kansan kasaantumismekassa Queenstownissa. Malliesimerkki pikkukylasta, joka on massiivinen turistirysa. Ihan niinkun Vang Vieng. Taalla voi tehda ihan mita vaan. Siis mita vaan. Hyppii ja lentaa ja ajaa ja hiihtaa. Mutta kaikki maksaa valuuttaa. Joten olemme maan tasalla ja nautimme vuoristoteiden tuomasta jannityksen tunteesta tiiviisti Falcon-peltilehmassa. Saksalaiset matkatoverini sietavat minua edelleen - ihme ja kumma - joten viela mennaan dynamiittitiimina hirveeta kyytia etiapain.

Punakaikin jalkeen matka on ottanut dramaattisen kaanteen. Ostin naet *gasp* TELTAN (jonka nimesimme The Shackiksi tupaantulijaisissa). Kyyylla, yhden miehen polvenkorkusen kangasrievun. Tapahtu nopeemmin kun kerkesin ees suomalaisella hartaalla hitaudella tajuta. Ajettiin Hokitikaan DOC:n (Department of Conservation, luonnonsuojelua ja silleens) telttailualueelle Mahinapua-jarven rannalle, jolloin Flo hyvin syvaan huokaisten pohti miksei meilla ole telttaa. Sitten pari sekuntia saksalaista pohdintaa ja ilmeen kirkastuminen. Idealamppu paan paalla oli lahestulkoon konkreettinen. Sit olinki jo teltan omistaja. Pianenpiani se on mut oikein mukava ja kotoisa, tosin ensimmainen yo oli aivan JAATAVA mut saatiin se vuorattua oikein kivasti peitoilla ja makuupussilla. Sit vahan kahvia ja pastaa kaasukeittimella ja voi hiisi kun ollaan askelta lahempana luontoa.

Nyt ollaan myos nahty ne paljonpuhutut jaatikot, joista minua niin pilkattiin. Mutta ahakutti, komeita olivat eika edes ole kovin kylma vaikka lumihuippuset vuoret maisemaa koristaakin lahes joka suunnasta. Franz Josefin jaatikon lahistolla oltiin kotoisasti hostellissa yota, pimean tultua mentiin metsaan etsimaan ja loytamaan kiiltomatoja ja seuraavana paivana toinen jaatikko Fox Glacier 30 km:n paassa katottiin vaan pikasesti ohikulkumatkalla. Viime yo oltiin ilmeisesti Wanaka-jarven rannalla jalleen luonnonlaheisesti kuten persaukiset tekevat. Kaikenmoista.

Kuten ne kaksi (?) muuta jotka aitin ja isin lisaksi tata lukevat ovat epailematta havainneet, olen lisannyt kuvamateriaalia laatureissustani Facebookiin, mutta koska en ole vanhempiani suostunut tukemaan Facebook-rekisteroitymishankkeessa, laitan tahan linkin jonka pitaisi avata galleria kaiken maailman nahtavaksi:

http://www.facebook.com/media/set/?set=a.10150423734207498.414114.743067497&type=1&l=b37db797ac

Ei muuta kun ens kertaan ja antaas kuulua niita kuulumisia tannekin pain!

Totaranuaranu... Ja kaikki muut paikat joiden nimiä emme osaa kirjoittaa saati lausua.

Nonnis. Perun pahat puheeni saksalaisista.

Heti kun paasin kirjottamasta edellista avautumistani tapasin saksalaisen pariskunnan Flo'n ja Carolinen Nelsonin hostellissa. Mitäpä siinä, hengattiin ehtoo, tultiin juttuun ja aamulla pyysivät matkaan mukaan. Päätös synty vartissa ja seuraavan yön parikytä dollaria jäi hostellinpitäjien taskuun kun tsekkasin itteni pihalle ja ahtauduttiin Ford Falconiin ja pistettiin moottori käyntiin kanadalainen Simon myöskin mukana.

Kierretty on nyt Abel Tasmanin ja Kahurangin luonnonpuistot etelä-saaren pohjoisosassa ja yövytty keskellä ei-mitään satunnaisilla leirintäalueilla mökeissä. Niin kaunista että silmää kirvelee. Rantoja joissa ei näy ristinsielua, huikeita vuoristoteitä joilla huimaa niin perhanasti. Nyt on päästy oikeen viimesen päälle kliseiseen road trip -henkeen: auto, tie ja radiosta vähän Fleetwood Macia, Neil Youngia ja muuta mukavaa. Jossain periferiassa meren rannalla todistettiin elämiemme ensimmäistä kuunnousua, eilen yritettiin tyylikkäästi fisustaa omakätisesti illallinen. Jouduttiin tyytymään nuudeleihin, papuihin ja kanaan. Simon lähti eri suuntaan eilen, me jatkamma kolmisin. Flo kyllästyi olemaan uskollinen kuski, joten meikäläinen veteli mutkia suoriksi eilen. Vasemmanpuoleinen liikenne aavistuksen haittaa keskittymistä. Nääh, mitä pienistä. Hyvin menee.

Nyt pysähdyttiin ekana sadepäivänä Punakaikiin länsirannikolla, hostellissa arvostaen vaihtelua leirintäalueisiin ja kylmiin suihkuihin. Huomenna jatkumoa matkaan.

Picton/Nelson

Kia ora!

Havaintoja:
1. Rugbya voi seurata ongelmitta ja hurrata mukana kuin aivokuollut apina, vaikka saannoista ei olisi hajuakaan.
2. Tama aksentti on justiin niin hot kun aussisellainenkin, mutta tassa kuluneen viikon aikana olen kokenut kuullunymmartamisen kovin ongelmalliseksi. Esimerkkierkki: tiedusteltiin onko hallussani 'do you have a BBH' (BBH-kortti, jolla saa useimmista hostelleista alennusta), ensimmaiset kaksi toistokertaa olin aarimmaisen hamillani, koska madam hostellinpitajan sanomana se kuulosti kutakuinkin 'do have a baby age'. Sama pati hokemaan 'no stress', alkuun kuulosti aika pitkalti silta etta mamma pitaa sieraimista, 'nostrils'. Noh, kylla tama tasta. Talta varmaan karjalaisesta paluumuuttajasta tuntuis Teuvalla.
3. Kylla makin olisin koko ajan ystavallinen ja ilonen jos asusin taalla. Eli ei tullut jarkytyksena, mut kyl ma silti hihittelin kapakassa itekseni kun pureskelin mielikuvaa suomalaisesta portsarista (siis ne on taalla ihan yhta kaljuja ja kaappimaisia karjuja) toteemassa 'in you go, love' perinteisen 'onks henkkareita'-murahduksen sijaan.
4. Saksalaisia on joka saaaaaaamarin paikassa tuhottomasti. Ihan oikeesti, sama setti kun Ausseissa. Pysykaa ny ees osa siella fantsuilla autobahneillanne.
5. Musta se on kauheen hassua naha mantyplantti, jonka keskella torottaa yks yksinainen palmu. Nayttaa yhta orvolta kun mina yobussissa keskella Serbian maaseutua kolmenkymmenen makedonialaisen duunarin kanssa.

Kaveleva observatorio -spektaakkelin jalkeen palaamme tahan hetkeen. Nyt olen Nelsonissa, etela-saaren pohjoisosassa. Hilpasin tanne asken Pictonista, jossa viettelin rattoisat nelja paivaa parannellen rakaista lenssuani, joka kiitos kysymasta on jo lahes kaikonnut. Nelsonista en tieda viela muuta kuin etta taalla on kenkakauppa, koska ostin asken lenkkarit. Picton taas on etela-saaren porttikaupunki pohjois-saarelle, koska sielta lahtee ja sinne tulee lautta Wellingtonista.Kaupungiksi sita legendaarisen banaanitaivaan Tullyn kokoista kylanplajaysta ei voi kylla kutsua hyvin hyvista hyvimmallakaan tahdonpoikasella, mutta hirvean natti se oli. Vuoria ja vuonoja ja palmuja ja mantyja ja meri. Luonnonrakastaja meikalaisessa on ihan kyynelehtimassa taalla jatkuvalla syotolla, koska kaikkialla vaan on niin kaunista. Pakko se on uskoa nyt kun sen nakee. Mutta lisaa sit taas joskus, aion pistaa uudet lenkkarit testiin ny. Etta terkkuja vaan erityisesti aiskalle ja iskalle, laitan kuvia jossain valissa!

P.S. Sakke, gina tricot -haalarit spotattu konkreettisessa kaytossa! Kylla rugby pistaa ihmiset sekasin.

Safe & sound.

Pikainen hengissaolopaivitys tahan valiin. Olen siis onnistuneesti raahannut hanurini Uuteen-Seelantiin sen suuremmin viela topeksimatta. Lentomatkat meni vallan fantsusti ja vierustoverit hupaisia. Ekalla lennolla ystavallinen australialaisrouva Irena huolehti meikalaisen viluisesta olemuksesta lahjoittamalla hytisevalle Tiina-reppanalle oman vilttinsa ja toisella lennolla muuan intialais-seelantilaismies tarjoili jo kyytia keskustaan. Ei edes nayttanyt epailyttavalta murhamiehelta mutta paatin ottaa aikani ja olla omatoiminen, joten kohteliaasti kieltaydyin ettei aitikaan saa slaagia ja rymistelin bussilla keskustaan. Pieni tosireissaajan vinkkivitonen: kandee ehka kenties ottaa selvaa ettei mitaan supertapahtumia oo paikan paalla, esimerkiks rugby world championshipia joka kestaa monta viikkoo, koska sillon hinnat saattaa olla pilvissa ja majotus kortilla. Ihan vaan esimerkkina.

Majotuksen silti onnistuneesti ekalla yrittamalla loysin ja oon taalla Aucklandissa nyt samoillu pari paivaa. Paljon aasialaisia, paljon ihmisia ylipaataan ja hirveen hyva yhteishenki paalla koko ajan ton rugbyn takia. Vaikken mitaan rugbysta tajuakaan niin hirveen onnistuneesti oon keskustellu asiasta muiden kanssa. Hostellilla on mukavaa porukkaa, tajusin etta oon kaivannu kommuuniasumista. Jopa yhen korilaan TOLKUTON kuorsaus toissayona oli musiikkia korville. Viime yona taas kanninen oregonilaispoika heratti mut ihan vaan keskustellakseen.

Meikalaisen standardeilla Auckland on ihan jattisuuri city, joten hinaan itteni Wellingtoniin tana yona bussilla tottakai. Jatan Aucklandin perusteellisen koluamisen sit marraskuulle. Saa naha mita tapahtuu, ystavallisesti ilmoittivat mulle etta Wellingtonissa on massiivinen rugbymatsi sunnuntaina, joten ajotukseni on jalleen tavattoman toimiva. Mutta nyt. Jatkan ajan tappamista ennen bussin lahtoa.

P.S. Olin jo unohtanu miten pahaa pikakahvi on.

It's pronounced douchey, not douché

Tere õhtusta vaan.

Rinkkaa koristaa ny vihdostaviimein ne totaalidouchebagin tunnusmerkit eli eri maista haalitut kangasliput. Pitää vielä varmaan viskellä tota Omo Colorista hohtavaa kapsäkkiä pari kertaa rotvallia vasten että näyttää sopivan nuhjuselta. Eksteriööri ennen kaikkea. Yhtälöön kun lisätään vielä rehdisti verkkarit jalassa tallustava torvi kartta väärinpäin kädessä niin päästään parhaimman suomalaisen vientituotteen - arjen sankaruuden - ytimeen.

Arjen sankaruus tais kyllä iskee jo siinä vaiheessa päälle kun raju mittelö salmiakkipastillin kanssa ei ollutkaan fifty-fifty -finaali ja vanha paikka päätti lohjeta leegosta. Onneks paikkaus onnistu tänään ja tunnustan että ekaa kertaa elämässäni otin puudutuksen. Se siitäkin periaatteesta. Leegolääkärin hellän käsittelyn jälkeen yritinkin sitten pakkailla ja ilokseni havaitsin että pieni sairaanhoitaja sisälläni ei henkisesti ikinä lähtenyt ensiavusta. On niin pirunmoisesti palovammaliinaa ja steriiliä laastaria. Tarpeeks kun kaivaa niin on varmaan Klyxitkin hollilla. Pyyhkeen olisin kyllä unohtanu ilman Handen soittoa. Luurista tuli niin täyslaidallinen hilpeyttä että huolettomuus päihitti perinteisen paniikin reissun suhteen. Toivon vaan hartaasti että jättää videokameransa kotiin. Vuonna 2010 jo opittiin että on kauniimpaakin jätettävää jälkipolville kuin "thämä on vhappumanifeshti" ja taustalla muijat joikaa Kauheeta rotkoo.

No mutta. Kello on sluibahtanut päälle puolenyön ja lähtöpäivä on saapunut! Jos matkapainajaiset soisivat vielä riemua viimeiseenkin yöhön niin saatan saada loputkin tavarat pakattua aamulla. Tietysti tyylille uskollisena täysin epäloogiseen järjestykseen tarpeellisimmat pohjalle. Ja kyselyistä, uhkailuista ja päivittelyistä huolimatta tuleva majapaikkani on vielä olematon ja suunnitelma sitäkin suuntaa-antamattomampi. Mennään vieläkin sinne minne tie vie :)