Nonnis. Perun pahat puheeni saksalaisista.
Heti kun paasin kirjottamasta edellista avautumistani tapasin saksalaisen pariskunnan Flo'n ja Carolinen Nelsonin hostellissa. Mitäpä siinä, hengattiin ehtoo, tultiin juttuun ja aamulla pyysivät matkaan mukaan. Päätös synty vartissa ja seuraavan yön parikytä dollaria jäi hostellinpitäjien taskuun kun tsekkasin itteni pihalle ja ahtauduttiin Ford Falconiin ja pistettiin moottori käyntiin kanadalainen Simon myöskin mukana.
Kierretty on nyt Abel Tasmanin ja Kahurangin luonnonpuistot etelä-saaren pohjoisosassa ja yövytty keskellä ei-mitään satunnaisilla leirintäalueilla mökeissä. Niin kaunista että silmää kirvelee. Rantoja joissa ei näy ristinsielua, huikeita vuoristoteitä joilla huimaa niin perhanasti. Nyt on päästy oikeen viimesen päälle kliseiseen road trip -henkeen: auto, tie ja radiosta vähän Fleetwood Macia, Neil Youngia ja muuta mukavaa. Jossain periferiassa meren rannalla todistettiin elämiemme ensimmäistä kuunnousua, eilen yritettiin tyylikkäästi fisustaa omakätisesti illallinen. Jouduttiin tyytymään nuudeleihin, papuihin ja kanaan. Simon lähti eri suuntaan eilen, me jatkamma kolmisin. Flo kyllästyi olemaan uskollinen kuski, joten meikäläinen veteli mutkia suoriksi eilen. Vasemmanpuoleinen liikenne aavistuksen haittaa keskittymistä. Nääh, mitä pienistä. Hyvin menee.
Nyt pysähdyttiin ekana sadepäivänä Punakaikiin länsirannikolla, hostellissa arvostaen vaihtelua leirintäalueisiin ja kylmiin suihkuihin. Huomenna jatkumoa matkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti