No johan on taas tavaraa sielussa ja ruumiskin on romuna. Ensin palatkaamme ajassa nurinperin takaisin Kerikeriin Flo'n ja Carolinen nurkille. Ystävällisesti lupauksensa lunastaen majottivat meidät alppikartanon näköseen keposeen lukaaliin lievästi kaartaen keskustasta poispäin, eli siis maaseudulle (lähes). Uusia ystäviä löytyi toki heti näin avarakatseisille maailmanlaidan tuhlaajatytöille, ja ihan arvoista seuraa vielä! Pari vapaata kasvamista harrastavaa kanaa pulputti kohteliaasti pihamaalla arvon leideille sekä muuan Discovery Channelille suositeltava teknobiittiä tykittävä toistaiseksi näkymätön hyönteinen antoi koskettavan saundin meidän urbaanien sielujemme sopeutumiseen. Flo ja Caro huolsivat kahden päivän ajan reissaajapolosia pitsan ja musiikin keinoin, mutta jäähyväisten jättö oli väistämätön. Surkeaa. Ja surullinen fakta on se, että tässä laajassa maailmassa tuskin enää ehditään törmäyskurssille.
Törmäyskurssista puheenollen, jatkakaamme tarinaa. Pohjoiskärjestä rullasimme Howardilla etelään ohi Aucklandin ja kun draivi oli päällä niin miksikäs sitä pysähtyis. Rämäpäät veteli siis kofeiinin ja sokerin voimalla Coromandeliin, siihen pohjoiskärjen vieressä olevaan kärkeen. Kuskia vaihdettiin jossain kohtaa kun ensimmäinen veti itsensä piippuun nauraen räkäisesti hölmöille paikannimille. Rallikuski Kasurinen ja navigaattori Joensuu siis ratsastivat auringonlaskuun rantatietä pitkin eikä se draivi siihenkään stopannut. Kun Coromandelin mutkaiset ylös-alas-mutka-ylös-mutka-alas-eiku-piru-se-oliki-ylämäki -tiet hiljenivät ja taivas tummui, yön lapset hidastivat rallin neljäänkymppiin ja pitkät päällä köröteltiin vapaalla vaihteella läpi mustien maisemien. Myönnettäköön, että tämäkin härskejä kiekuva pohjosen kuski oli hiljasta naista niillä teillä, oli meinaan sen verran vaivalloista kiemurtelua että en edes tiennyt omaavani moista keskittymiskykyä. Teiden varsilla näkyi muutamia autoja nukkuparkissa, joten puolenyön kieppeillä armahdettiin Howie ja pysähdyttiin mekin autuaille unille muutamaksi tunniksi. Universumi oli antelias ja vaivuttiin horrokseen aivan järjettömän kauniin tähtitaivaan alle. Herätessä neljän jälkeen oli vilu. Auringonnousua himoittiin katselemaan ja ajeltiin sitten melkosessa aamupöhnässä läheiseen kaupunkiin Whitiangaan ja vaikka rannalla yritettiin hyvällä tahdolla katsella horisonttiin niin pilvet varasti show'n. Luojalle kiitos Whitiangan leipomon tuoksut oli kuudelta yleisölle avoinna, joten kahvia kouraan ja leipää luukkuun, bensaa tankkiin ja kaasua kaaraan, matka jatkui. Kävästiin Coromandelin itärannikon Nähtävyyttä tähyilemässä eli puolen tunnin aamupatikointi ja eteen avautui Cathedral Cove, valtava katedraalin kattoa jäljittelevä kalliomuodostuma hiekkarannalla, joka niin varhain aamutuimaan oli vielä aivan autio. Kun hikisesti kiivettiin takaisin parkkipaikalle vastassa oli miljoona turistia ja bussilasteittain lisää, oli siis ajotus varsin nappi.
Saavuttiin puolenpäivän aikaan Taurangaan ja voi pyhä väsy. Suihkun kautta välittömille päivänokosille (emmä sitä sano etteikö se pari tuntia kylmässä autossa olis ollu tarpeeks lepoa) ja ihan silkassa sumussa menny päivä. Kyllä me jossain kukkulan juurella käytiin välipalat vetämässä, mutta muuten vaan kovasti haluttiin ehtoon saapuvan että kehtas mennä nukkumaan. Taurangassa koisattiin hyvällä höngällä melkein kellon ympäri ja utuisessa aamusateessa pistettiin taas jalkapohjaa polkimelle ja pienen detourin kautta päästiin 40 km:n päähän Rotorualle, joka taas on massiivinen turistirysä ja haisee härskisti mädältä kananmunalta. Syy löytyy kuumista lähteistä, jotka tööttää rikkiä ilmaan ja lemuttaa koko kaupungin antaen tälle ominaistuoksunsa. Hostelli on ekoystävällinen ja täysvihreä (eksteriööriltään ja fiilikseltään), huone on avara ja kerrossängyt hävyttömän korkeita ja aamuarska räjäyttää tajunnan kattoikkunan kautta. Porukka on rentoa ja pari huurteista uppoaa huppuun mukavasti sosialisoiden. Huomenna trippaillaan itärannikkoa kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti