Te elamattomat reppanat (Niina), jotka niin kovasti minua vaaditte paivittamaan blogiani useammin (vaikka kiltisti istun koneen aarella naputtamassa lahes joka kolmas paiva perkeles ja vaannan vaikka tikusta asiaa), taalta pesee.
Moves Like Jagger soi KOKO ajan ja JOKA paikassa radiossa. Argh.
Kuten tiedattekin, kolmen viikon perseenkulutus autossa istuen on loppunut ja olen parkkeerannut itseni Kaikouraan, jossa olen edelleen. Ensimmaista kertaa kuukauteen olen onnistunut vain olemaan (lahnaamaan, if you will) ja rutinoitumaan hetkeksi normielaman maaritelmaan. On kiireetonta aamupalaa (eika tarvi herata viidelta aamulla pakkaamaan telttaa pelossa, etta puistonvartija tulee vaatimaan maksua leiriytymisesta), pikakahvia (joskus pilaantuneet makunystyrat on tosin pelastettavissa kunnon takeaway-sumpilla), lammin suihku, kohteetonta kavelya ja RUOKAA. Muutakin kuin sita pirun nuudeli-tonnikala-tomaattisoossi -mossoa. Tosin keittotaitojen (viimeinen sana lainausmerkeissa) taantumisesta kertoo se surullinen fakta etta gourmet-kasitteeseen sisaltyy resepti "mita-sattuu-loytymaan pannulle tirisemaan ja vahan-tota-ja-pikkasen-tota lisukkeeks". Nain virkistaytyneena ja uudistuneena ihmisrauniona tosin alkaa olla taas se ikiliikkeen kaipuu, joten huomenna matkaan vanhaan tuttuun Pictoniin.
Ikilikkujia ovat myos melkein jokainen matkaaja, jota taalla tapaa. Suurella osalla on hinku olla jatkuvassa liikkumisen tilassa, ihan fyysisesti tien paalla. Oli se sitten bussilla, junalla, kavellen, pyoralla tai autolla. Siina on jotain hyvinkin maagista ja muuta kliseista kun kilsat kuluu ja paamaara on tuntematon. Porukan suhteen on kaynyt hyva munkki, muutama sieluraukka on ymmartanyt jakavansa saman ajattelun aaltopituuden kanssani ja todennakoisesti tulevat tulevaisuudessa tarvitsemaan psykoterapiaa jarkytykseensa. Mutta tunnen itseni hyvinkin onnekkaaksi kun olen saanut nauttia jokseenkin hedelmallisista keskusteluista ihan elamasta ylipaatansa (ja okei, myos rakkaudesta kirjoja ja 80-luvun splatterleffoja kohtaan). Joidenkin jamahtamiskammoon verrattuna meikalainen on ihan valmis maatalon emanta kaulinta vailla. Tunnen itteni ihan amatoori-Alliksi naiden maailman rymyamiseen nahden. Filosofisuus sikseen, olankohautuskin on elamanasenne. MUTTA. Vaikka levottomuus alkaakin aina jossain vaiheessa jalkojani kalvamaan, myonnettakoon etta olin aika hypereissa kun arvon johtoporras toista otti yhteytta ja saan palata entiseen kyynikon hommaani ensiapuun tuttujen, turvallisten ja voi niin ihanien kollegoideni huomaan.
Haluaisin kauheesti kertoa myos faktoja ihan Uudesta-Seelannista ylipaataan enka vaan vatvoa omia jannittavia paiviani, mutta ei taalta nyt ihan hirvittavia stooreja ole kerrottavana. Lansimainen sivistysvaltio ja kulttuuri ei nyt muuten kuin rygbyn ja iloisuuden osalta eroa ihan hirveasti suomalaisesta. Alkuperaisvaesto maorien suhteen asiat on ehka vahan paremmalla mallilla kuin Australian aboriginaalien, mutta sosiaalituki ja laitakaupunki on silti avainsanoja. Lampaita on, mutta kuulemma Seelanti on alkanut panostaa enemman lypsykarjaan ("koska Australiakin on alkanut farmata lampaita ja Uusi-Seelanti ei pida kilpailusta"). Kaarmeita ei ole! Se on jees. Politiikka ei kiinnosta, alkaa kysyko. Plus se on (kuulemma) matkaajia puheenaiheiden kielletylla listalla. Ei harmita. Eilen oli bonfire/Guy Fawkes -night ja ilotulituksia. Se oli hemmo, joka yritti posauttaa juttuja Lontoossa sillon muinoin. Kattokaa V For Vendetta.
Siinahan sita taas hetkeks. Tervetulleita tuulahduksia kotoa on tullut puheluiden ja viestien muodossa useasti ja ne lammittaa enemman kun Uuden-Seelannin koko ajan voimakkaammin paistava arska!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti